Gilbert Burnsin eläkesuunnitelma

Gilbert Burnsin mukaan päätös lopettaa ura ei iskenyt häneen hetkessä häkissä. Mike Malottille kärsitty tappio pakotti hänet lopettamaan itselleen valehtelemisen siitä, mihin suuntaan asiat olivat menossa.

Tuo kohta saa hänen sanansa painautumaan kovemmiksi. Burns sanoo, että hänellä oli jo kolmen ottelun mittainen pakosuunnitelma päässään. Hän halusi kohdata Colby Covingtonin, sitten otella International Fight Weekillä ja lopuksi päättää uransa Brasiliassa. Sen piti olla hallittu loppu, sellainen kuin ottelijat kuvittelevat uskoessaan voivansa vielä valita tarinan lopullisen muodon. Sen sijaan suunnitelma kariutui Winnipegissä, ja Burns kuulostaa mieheltä, joka ymmärsi heti, ettei ollut mitään puhdasta tapaa teeskennellä toisin.

Hän ei puhunut kuin joku olisi vihainen lajille. Hän puhui kuin joku, joka tietää tarkalleen, mitä tämä peli voi tehdä, kun ottelija viipyy siinä hieman liian kauan. Burns mainitsi nimiä kuten BJ Pennin ja Anderson Silvan, ei vertaillakseen uria, vaan tehdäkseen asian selväksi. Hän ei halua ihmisten katsovan häntä ja ihmettelevän, miksi peli jatkui sen jälkeen, kun todellinen etu oli mennyt. Tuo pelko oli hänen sanoissaan voimakkaammin kuin suru.

Burnsilla oli lopullinen tiekartta, mutta Winnipeg lopetti sen aikaisin

Tarinan raskaammaksi tekee sen rehellinen logiikka. Burns sanoi, että Mike Malottista tuli vertailukohta. Ei siksi, että hän olisi epäkunnioittanut häntä, vaan koska hän kunnioittaa häntä tarpeeksi sanoakseen sen suoraan. Jos hän ei pystyisi voittamaan ottelijaa tuossa asemassa, hänen ei pitäisi silti puhua kuin mies, joka kuuluu nimikkokuvaan. Tuossa lauseessa ei ole egon suojaa. Ei pehmeää laskua. Vain veteraani, joka katsoo lajia tavalla, jolla ottelijat yleensä välttävät sen katsomista paljon myöhempään ikään kuin myöhemmin.

Tuollainen itsetuntemus on harvinaista, varsinkin heti tappion jälkeen. Useimmat ottelijat tarvitsevat aikaa ennen kuin he osaavat erottaa kivun totuudesta. Burns kuulostaa siltä, ​​että hän oli jo käynyt keskustelua itsensä kanssa jonkin aikaa. Tyrmäys vain lopetti väittelyn. Hän on 39-vuotias, hän on käynyt paljon vaikeita otteluita, ja viimeaikainen vaihe on mennyt väärään suuntaan. Viisi peräkkäistä tappiota ei ole alamäki, jonka selität yhdellä huonolla illalla. Jossain vaiheessa keho, ajoitus ja tulokset alkavat osoittaa samaan suuntaan.

Burns ei myöskään yrittänyt muuttaa eläkkeelle jäämistään dramaattiseksi jäähyväispuheeksi perinnöstään. Hän tietää, mitä hänen uransa oli. Hän tietää taistelleensa parhaita mahdollisia ihmisiä vastaan. Hän tietää antaneensa divisioonalle vuosia vakavaa työtä ja vakavia iltoja. Todennäköisesti siksi hänen äänensävynsä kuulostaa nyt rauhallisemmalta kuin monet eläkkeelle jäämistä käsittelevät sitaatit. Hän ei enää taistele yhden viimeisen täydellisen lopun puolesta. Hän yrittää lähteä ennen kuin laji vie enemmän kuin se jo on ottanut.

On rankkaa kuulla ottelijan myöntävän, että se versio itsestään, joka kerran uskoi yhteen juoksuun, ei ole enää olemassa. Burns on aina kantanut itsensä kuin mies, joka voisi tehdä uuden iskun, jos vain saisi oikean illan, oikean vastustajan ja oikean putken. Nyt hän puhuu tuon toivon toiselta puolelta. Ei katkerana, ei rikkinäisenä, vaan tarpeeksi rehellisenä sanoakseen, että kuilu hänen itsensä ja sen välillä, kuka hänen pitäisi olla tällä tasolla, ei ole enää niin pieni, että sitä voitaisiin sivuuttaa.

• Burnsin mukaan eläkkeelle jääminen oli jo osa suunnitelmaa ennen Winnipegiä.
• Hänellä oli mielessään kolme viimeistä ottelua suunniteltuna.
• Mike Malottille kärsitty tappio vakuutti hänet siitä, että suunnitelma oli lopetettava välittömästi.
• Hän ei halua uransa ajautuvan sellaiseen alamäkeen, jonka fanit muistavat vääristä syistä.

Juuri siksi tälle kirjoitukselle on enemmän painoarvoa kuin tavalliselle eläkkeelle jäämisen jälkeiselle kirjoitukselle. Burns ei lähde yhden järkyttävän yllätyksen jälkeen, joka sai hänet tunteelliseksi illaksi. Hän lähtee, koska hän katsoi edessään olevaa tietä eikä pitänyt siitä, miltä jatkaminen luultavasti näyttäisi. Tässä lajissa se voi olla yksi vaikeimmista johtopäätöksistä, joihin veteraanin on tehtävä johtopäätös. Ei siksi, etteikö hän enää pystyisi taistelemaan, vaan siksi, ettei hänen pitäisi jatkuvasti väkisin tehdä vastausta.

Jotkut ihmiset ajattelevat edelleen, että hänellä oli vielä yksi jakso lisää, yksi iso nimi lisää, yksi mahdollisuus koota jäähyväisjakso, joka tuntuisi tätä puhtaammalta. Fanit tekevät aina niin arvostettujen ottelijoiden kanssa. Mutta Burns ei näytä olevan kiinnostunut fantasiasta nyt. Hän vaikuttaa kiinnostuneemmalta siitä, että hänen nimensä pysyy edelleen kiinni uransa oikeassa osassa, sen sijaan, että hän jäisi odottamaan, kunnes kaikki alkavat puhua vahingoista saavutusten sijaan.

Tuo on luultavasti selkein linja, joka kulkee läpi kaiken, mitä hän sanoi. Hän halusi valita lopun. Hän vain ei saanut valita tarkkaa kohtausta. Winnipeg sulki oven aikaisemmin ja kovemmin kuin hän toivoi, ja nyt hän hyväksyy sen kaunistelematta asiaa. Ottelijalle, joka on viettänyt niin monta vuotta kävellen suoraan vaikeisiin otteluihin, tuntuu sopivalta, että edes hyvästijät eivät tule ilman todellista pehmeyttä.

Gilbert Burns ei saanut sellaista eläkesuunnitelmaa kuin hän oli kuvitellut. Hän sai jotain rajumpaa ja äkillisempää. Mutta hän joutui myös tekemään päätöksen, vaikka hänestä kuulosti edelleen selvältä, miksi se oli tehtävä. Lajissa, joka on täynnä myöhäisiä poistumisia ja vääriä viimeisiä otteluita, se saattaa olla vakain asia, jota hän pystyi vielä hallitsemaan.